Varhaisena kevätaamuna istun junassa odotellen sen lähtöä. Yhtäkkiä kuulen ikkunan takaa iloisia ääniä, kun joukko päiväkotilaisia astelee ohjaajineen kohti kulkuvälinettä. Pian viereisellä raiteella hurahtaa ohitse jotakin vihreää ja valkoista. Yksi pojista osoittaa sitä haltioitunut ilme kasvoillaan. Lapsijoukko nousee junaan.
– Se oli Pendolino.
– Kyllä, Pendolino se oli.
Vaikuttavaa tapahtumaa toistellaan. Matkan ensimmäinen elämys on koettu. Yhtäkkiä näen nuoren isän juoksevan vauhdikkaasti poika sylissään kurkistellen vaunun ikkunoista sisään. Hän löytää oikean kohdan ja retkeläisten joukko täydentyy. Viime tingan tulija otetaan riemuiten vastaan.
– Aksu tuli!
– Hyvä Aksu, sä ehdit!
Yksi ohjaajista kertaa lapsille vielä keskeiset asiat. – Nyt kun ollaan junassa, niin…
– Pitää olla hiljaa, joku joukosta ehättää sanomaan.
Ohjaaja nyökyttelee.
– Niin, vierustoverin kassa voi rauhallisesti puhella mutta ei huudeta kovalla äänellä, koska…
– Täällä junassa joku voi tehdä töitä, toinen ryhmästä jatkaa.
Keskeiset asiat on käyty etukäteen tarkoin läpi. Lasten iloinen rupattelu tuo tervetullutta vaihtelua aamunihkeään vaunuun.
– Valkovuokkoja! joku huudahtaa ja pian kaikki kurkottelevat ikkunaan. Miten paljon ihmeellistä ikkunasta avautuukaan. Monta kertaa enemmän kuin niistä kännyköistä, joita suurin osa meistä muista matkaajista tuijottaa. Jään samalla asemalla pois, ja edelleen vilkkaasti rupatellen ryhmä jatkaa omaan suuntaansa. Niin teen minäkin. Sisälläni kuplii.
Luo oma verkkosivustosi palvelussa Webador