On kaunis pakkasaamu. Aurinko paistaa korkeitten puitten latvoihin. Tuntuu rauhaisalta, kuten viikonlopun aamuun sopiikin. Kädessäni höyryävä kahvikuppi katselen takapihani hiljaista talvielämää, juuri sitä lintujen pyrähtelyä. Yhtäkkiä joku isompi eläin askeltaa marja-aronian juurelle. Siinä se nyt on, punaturkki, pitkähäntäinen kettu! ”Tuossa on kettu”, sanon miehelleni. Repolainen kurkottelee juuri marja-aronia oksia, kohti niiltä riippuvia telineitä, joihin olen laittanut talia linnuille. ”Ota siitä kuva!” sanoo mieheni. Ajattelen, että hän on paljon parempi kuvaaja. ”Ota sinä”, sanon. ”Äh, mun akku on lopussa”, hän kommentoi. Vien kännykkäni hänelle, kettu kaapii etutassuillaan marja-aronian rukoa. ”Ota sinä se”. Mielenkoloissani saattaa vilahtaa joku aikaisempi muisto, ottamani kuva on ehkä ollut huonosta kulmasta, liian kaukaa, epätarkka. En siis luota itseeni kuvaajana.

Aamun hämäryys on hälvennyt. Se on hiipinyt vastapäiseen metsään, puitten lumipaakkuisten oksien alle.