Muistan ani varhaisen aamun heinäkuussa, kauan sitten. Metsän takaa nouseva aurinko laikutti koko pihan. Olin neljävuotias ja huuhtelin käsiäni korveen kylmässä vedessä, jossa maitohinkkiä pidettiin viileänä. Syyhyäviä käsiäni kylmä vesi helpotti, ehkä vähän vatsaakin. Se oli ollut kipeä jo pari päivää. Selkoa asiaan ei saatu kunnanlääkärin luona, jossa olimme päivällä olleet. Ei auttanut oluthörppy, jota äidin tuttava tuopistaan tarjoili pikabaarissa, kun odotimme linja-autoa kotiin päin. ”Ei se ainakaan umpisuoli ole”, sanoi Kyrön lääkäri, joka oli tehnyt kotikäynnin illalla. Perheen huoli oli suuri.

– Aakkoset on hallittava hyvin, Grand old lady Ruth opasti meitä opiskeluiden alkuvaiheessa kirjaston käyttöön. Hiukan hymyilimme. Muistan jo lapsena laskettaneeni mielessäni aa, bee, cee, dee …etsiessäni kirjaston hyllyistä Blytonin Viisikoita tai Montgomeryn Anna-kirjoja tai jotain muuta. Äitini hoiti kyläkirjastoamme, jossa suuret kaapit kiersivät seiniä. Joskus sain leikata isoja kirjaimia lehdistä, joita liimasimme hyllyjen reunoihin. Aakkosten hallinta oli perustavaa laatua myös Untamalan kirjastossa. Laihnasto, kuten silloin sanottiin, oli auki kaksi kertaa viikossa ja koulussa lauantaisin. Tullessani lauantaina puolenpäivän maissa kotiin asetuin autuaallisena tuvan nojatuoliin lukemaan. Aurinko paistoi pikkuruutuisista ikkunoista sisään ja sen säteet leikittelivät lattian pitkillä, kapeilla matoilla.

Varhaisena kevätaamuna istun junassa odotellen sen lähtöä. Yhtäkkiä kuulen ikkunan takaa iloisia ääniä, kun joukko päiväkotilaisia astelee ohjaajineen kohti kulkuvälinettä. Pian viereisellä raiteella hurahtaa ohitse jotakin vihreää ja valkoista. Yksi pojista osoittaa sitä haltioitunut ilme kasvoillaan. Lapsijoukko nousee junaan.

Kevät tulee vauhdilla,

Minulla on kuva Hilja Sofia Kitinmäestä kahden ystävänsä kanssa. Näen hienoisen hymyn hänen kasvoillaan. Tytöt ovat Nyblin & Co -valokuvaamossa Vaasassa. Taustakankaassa näkyy hentoa metsää. Hiljaa en ole koskaan tavannut, hän kuoli paljon ennen syntymääni. Olen pienistä murusista luonut kuvan tästä isoäidistäni. Niin joutui tekemään isänikin.

On kaunis pakkasaamu. Aurinko paistaa korkeitten puitten latvoihin. Tuntuu rauhaisalta, kuten viikonlopun aamuun sopiikin. Kädessäni höyryävä kahvikuppi katselen takapihani hiljaista talvielämää, juuri sitä lintujen pyrähtelyä. Yhtäkkiä joku isompi eläin askeltaa marja-aronian juurelle. Siinä se nyt on, punaturkki, pitkähäntäinen kettu! ”Tuossa on kettu”, sanon miehelleni. Repolainen kurkottelee juuri marja-aronia oksia, kohti niiltä riippuvia telineitä, joihin olen laittanut talia linnuille. ”Ota siitä kuva!” sanoo mieheni. Ajattelen, että hän on paljon parempi kuvaaja. ”Ota sinä”, sanon. ”Äh, mun akku on lopussa”, hän kommentoi. Vien kännykkäni hänelle, kettu kaapii etutassuillaan marja-aronian rukoa. ”Ota sinä se”. Mielenkoloissani saattaa vilahtaa joku aikaisempi muisto, ottamani kuva on ehkä ollut huonosta kulmasta, liian kaukaa, epätarkka. En siis luota itseeni kuvaajana.

Aamun hämäryys on hälvennyt. Se on hiipinyt vastapäiseen metsään, puitten lumipaakkuisten oksien alle.