Ylempänä, korkealla

Aamun hämäryys on hälvennyt. Se on hiipinyt vastapäiseen metsään, puitten lumipaakkuisten oksien alle.

Talitiaiset ja sinitiaiset parveilevat takapihan pensaassa. ”Tiiaaset”, sanottiin lapsuudessani. Muistan vieläkin äänen, kun ne naputtelivat taliaan lintulaudalla tuvan ikkunan takana. Se oli olennaista talvipäivässä. Piirsin pyöreän aukon ikkunaan huurtuneisiin jääkukkiin ja kurkistelin lintulaudan tapahtumia.

Jatkan samaa perinnettä. Läppärini äärestä katson, miten talitintit, mustarastaat ja sinitiaiset, joskus joku harvinaisempikin nokkija, pyrähtelevät ruokintapaikassaan. Nopeasti ne lennähtävät takaisin metsänrantaan palaten pian uudestaan. Joku vetää laakalennon läheltä hangen pintaa ja kohoaa päärynäpuun ylimmille oksille. Toiset taas pyrähtelevät pensaassa edes takaisin, aivan kuin iloitsisivat uudesta päivästä ja valosta, joka vähä vähältä lisääntyy.

Jonakin päivänä kettu oli kulkenut läpi lumitähtinä sädehtivän hangen jättäen jälkeensä syvät jäljet. Kerran näin lumikon luikahtavan kivenkoloon.

Mutta linnut, ne lentävät paljon ylempänä, korkealla, kevein siivin. Laskeutuessaan taas japaninmarjakuusen oksalle ne kääntelevät päätään tiuhasti. Kuulemani mukaan ne näkevät yksityiskohtia nisäkkäitä tarkemmin ja katselevat ympäristöään runsaissa väreissä, panoraamakuvana. Ne huomaavat minut heti liikahtaessani ikkunan lähellä, koska tajuavat alkavan liikkeen ihmissilmää nopeammin ja pyrähtävät pois.

Palaavat pian siipiään räpytellen, kaartavat ikkunan editse. Asettuvat oksalle, josta lumi monine haituvineen leijuu maahan.

Näinä outoina maailmanaikoina katson usein taivaan lintuja.