Kettu tuli taas

On kaunis pakkasaamu. Aurinko paistaa korkeitten puitten latvoihin. Tuntuu rauhaisalta, kuten viikonlopun aamuun sopiikin. Kädessäni höyryävä kahvikuppi katselen takapihani hiljaista talvielämää, juuri sitä lintujen pyrähtelyä. Yhtäkkiä joku isompi eläin askeltaa marja-aronian juurelle. Siinä se nyt on, punaturkki, pitkähäntäinen kettu! ”Tuossa on kettu”, sanon miehelleni. Repolainen kurkottelee juuri marja-aronia oksia, kohti niiltä riippuvia telineitä, joihin olen laittanut talia linnuille. ”Ota siitä kuva!” sanoo mieheni. Ajattelen, että hän on paljon parempi kuvaaja. ”Ota sinä”, sanon. ”Äh, mun akku on lopussa”, hän kommentoi. Vien kännykkäni hänelle, kettu kaapii etutassuillaan marja-aronian rukoa. ”Ota sinä se”. Mielenkoloissani saattaa vilahtaa joku aikaisempi muisto, ottamani kuva on ehkä ollut huonosta kulmasta, liian kaukaa, epätarkka. En siis luota itseeni kuvaajana.

Kettu vilahtaa äkkiä pois puutarhasta. Hetki on ohi.

Pettymys solahtaa mieleni. Ehkä niin käy miehellenikin.

”Olisin toivonut, että sinä olisit ottanut sen kuvan”, hän sanoo. Naisena olen taipuvaisempi kokemaan syyllisyyttä, joten se on tunne, joka myös hienoisesti hiipii mieleeni. Sössin tämän jutun.

Olisinko nyt onnellisempi, jos minulla olisi kännykässäni kuva komeasta, paksuturkkisesta ketusta, vieläpä lähietäisyydeltä.

Ehkä hetken. Näyttäisin sitä varmaan jollekulle tai postaisin perhewhatsappiin. Annan mielessäni itselleni anteeksi, pyydän jo mielessäni mieheltänikin.

”Eihän tuo kuva nyt pääasia ole”, hän sanoo.  ”Mehän kuitenkin näimme sen omin silmin. ”

”Se oli hauska ilmestys livenä”, sanon.

 Se oli yhteinen kokemuksemme.  Nyt jo naurahdamme koko asialle.

Tuollaisesta pienestä ”kärpäsestä” voi joskus paisua härkänen. Ainakin silloin, jos suhteessa on paljon käsittelemätöntä, joka on paakkuuntunut sisimpään. Kun kärpänen lennähtää siihen, jäävuoren huipulle, se saa aikaan jotakin pitelemätöntä. Hallitsemattomia sanoja, ilmaisemattomien tunteiden ryöppyä, tulkintojen tulvaa: Sinä sitä ja sinä tätä, sinä aina niin ja sinä et koskaan näin…

Nyt jäätä ja lunta on vain ikkunan takana, siellä kylmyys hohkaa yli 20 asteessa.

Käyn ottamassa kuvan ketun jäljistä, aidoista ja oikeista, lähietäisyydeltä.

Vaikka emme ketusta kuvaa saanetkaan, suhdekeskustelussamme otimme sen kiinni, ettei se pääsisi viinitarhaamme turmelemaan.