Muistan ani varhaisen aamun heinäkuussa, kauan sitten. Metsän takaa nouseva aurinko laikutti koko pihan. Olin neljävuotias ja huuhtelin käsiäni korveen kylmässä vedessä, jossa maitohinkkiä pidettiin viileänä. Syyhyäviä käsiäni kylmä vesi helpotti, ehkä vähän vatsaakin. Se oli ollut kipeä jo pari päivää. Selkoa asiaan ei saatu kunnanlääkärin luona, jossa olimme päivällä olleet. Ei auttanut oluthörppy, jota äidin tuttava tuopistaan tarjoili pikabaarissa, kun odotimme linja-autoa kotiin päin. ”Ei se ainakaan umpisuoli ole”, sanoi Kyrön lääkäri, joka oli tehnyt kotikäynnin illalla. Perheen huoli oli suuri.
Hiippailin pihamaalla omin nokkineni. Katsoin prunnin vieressä olevia nukenrattaitani, joissa nalleni istui. Sekin näytti surulliselta, koska olin maalannut sen silmiä punaisella vesivärillä. Astelin sisään, läpi valoisan kuistin hiljaiseen taloon. Palasin pian takaisin. Huuhtelin taas saavissa käsiäni. Kanalan ovi oli kiinni, koska kanatkin nukkuivat.
Aamulla vatsakipu vain yltyi ja pian matkasimme naapurin autossa kohti Seinäjokea. Poliklinikalla isä juoksi ohi vilahtavan sairaanhoitajan jälkeen. ”Jos emme heti pääse lääkärin vastaanotolle, tuo pikkutyttö kuolee käsiimme.” Pian lääkäri tulikin ja tunnusteli vatsaani. ”Onpa tyttö huonossa kunnossa. Umpilisäke, heti leikkaussaliin.”
”Olisipa kotonakin tuollaiset”, huokaisin äidilleni katsoessani valmisteluhuoneen katon suuria posliinilamppuja. Alkoi väsyttää. Pian näin sänkyäni ympäröivän ihmisjoukon, jotka suusuojiensa takaa seurasivat minua vakavina. Näkemäni unenkin muistan. Katsoimme äitini kanssa sairaalan sisällä olevaa suoraa, korkeaa seinää alaspäin. ”Miten me pääsemme tuosta alas, kun ei ole rappuja, kysyin. ”Menemme tuolla pikkutuolillasi”, äiti vastasi. Asetuimme siihen peräkkäin istumaan ja pian jo lensimme!
Umpisuoleni oli puhjennut. Leikkauksen jälkeen tilanne oli edelleen kriittinen, koska vatsani ei toiminut. Vaarana oli vatsakalvon tulehdus. Vasta kolmantena päivänä tapahtui käänne. Minut poistettiin letkuista ja sain alkaa syödä. Ihmettelin sairaalan pyöreitä, kuvioituja voipalloja. Äitiä tarvittiin myös kotona, niinpä siskoni tuli seurakseni. Sänkyni oli kansliassa, koska tilaani tarkkailtiin edelleen. Iltaisin siskoni peti työnnettiin viereeni. Nalle istui vuoteeni päässä. Siskoni luki minulle kirjoja. Kultakutri ja kolme karhua oli suosikkini. Pian sain aloittaa kävelyharjoittelut pitkän vuoteessa olon jälkeen. Käytävällä vastaan tulevat, iloisesti nauravat sairaanhoitajat aplodeerasivat treenilleni. Siskoni kysyi, saisiko hän yöpyä tätimme luona. ”Tulisin kyllä päivisin seuraksesi.” Mietin hetken ja nyökkäsin. Kyllä me nallen kanssa selviäisimme.
Kotiin pääsyn päivänä veljeni tuli kamera kaulassaan meitä hakemaan. Pikabaarin luona linja-auto pysähtyi hetkeksi ja veljeni kävi ostamassa minulle jäätelön. Istuin se kädessäni seuraavat viisitoista kilometriä ja nautin sen vasta kotona. Vilkutin auton ikkunasta ystävälleni, jonka näin kotinsa pihamaalla. Tienhaarassamme oli paljon vastaanottajia, vain vanhin veljeni puutui. Hän oli lähettänyt Lapista kirjeen. Meillä oli juhlatunnelma. Isotätini toi poimimiaan mustikoita, sain mustikkamaitoa. Pian paikalle porhalsi ystäväni isonsiskonsa mopon kyydissä. Kultapallot kukkivat puorin seinustalla. Heinäkuu oli kauneimmillaan. ”Rukoilimme sinun puolestasi kyyryllään”, kertoi kummieni tytär, minua hiukan nuorempi.
Heinäkuun varhaisten aamujen valo vie minut toisinaan näihin kaukaisiin muistoihin.
Luo oma verkkosivustosi palvelussa Webador