Ylellisyyttä

– Aakkoset on hallittava hyvin, Grand old lady Ruth opasti meitä opiskeluiden alkuvaiheessa kirjaston käyttöön. Hiukan hymyilimme. Muistan jo lapsena laskettaneeni mielessäni aa, bee, cee, dee …etsiessäni kirjaston hyllyistä Blytonin Viisikoita tai Montgomeryn Anna-kirjoja tai jotain muuta. Äitini hoiti kyläkirjastoamme, jossa suuret kaapit kiersivät seiniä. Joskus sain leikata isoja kirjaimia lehdistä, joita liimasimme hyllyjen reunoihin. Aakkosten hallinta oli perustavaa laatua myös Untamalan kirjastossa. Laihnasto, kuten silloin sanottiin, oli auki kaksi kertaa viikossa ja koulussa lauantaisin. Tullessani lauantaina puolenpäivän maissa kotiin asetuin autuaallisena tuvan nojatuoliin lukemaan. Aurinko paistoi pikkuruutuisista ikkunoista sisään ja sen säteet leikittelivät lattian pitkillä, kapeilla matoilla.

Sain valita kirjastoon lasten- ja nuorten kirjoja. Muistan innoissani selanneeni luetteloa, tuntui kuin olisin pitänyt koko maailmaa hyppysissäni. Teini-ikäisenä toisinaan tuurasin äitiä. Nykyajan monitoimitiloihin verrattuna yhden huoneen lainastomme keskittyi kirjoihin ja kohtaamisiin. Sijaistaessani panostin juuri tapaamisiin, keskustelu kävi vilkkaana pääasiassa kirjallisuudesta.  Äitini sai sitten hiki hatussa setviä, olinko merkannut lainauskortteihin kaikki palautetut kirjat. Muistin kauan, minkälaisista kirjoista kukin kyläläinen piti. Lapsuudenystäväni sanoo edelleen, että johdatimme hänet lukemisen ihmeelliseen maailmaan. Kun hänellä oli hyvä kirja meneillään, hän kuljetti sitä pyöränsä tarakalla mukanaan.

Englannissa asuessamme kävimme läheisen pikkukaupungin Southamin kirjastossa. Sääntönä oli, että perhe sai lainata vain kahdeksan kirjaa kerralla. Jos kotiin oli jäänyt vielä luettavaksi kolme, lainata sai vain viisi. Muuttaessamme takaisin Espooseen hämmästelin Suvelan kirjastossa, että voinko todella lainata miten paljon tahansa.

 – Totta kai, ja minä tulen auttamaan kuorman kantamisessa autoon, vastasi Suvelan kirjastovirkailija.

Kyllä meillä luettiinkin. Kesäisin nautittiin lukuhetkistä parvekkeelle kyhätyssä teltassa. Narnia-sarja vei seikkailuihin mökkilaiturilla, meren pilkehtiessä auringon paisteessa ympärillämme. Maisema lievensi jännitystä etenkin Hopeisen tuolin äärellä, jonka miljöö oli pääasiassa maanalainen maailma.

 – Äiti, onko tämä se kirja, jota sä silitit silitysraudalla?", huusi yksi neljästä kerran kuuluvalla äänellä kirjaston toiselta puolelta. Meillä teos oli joskus unohtunut pihalle kesäsateeseen.

Pian Kirkkonummelle muutettuamme sinne valmistui uusi kirjastotalo Fyyri. Siellä piipahtaminen on jo elämys sinänsä sen arkkitehtonisen kauneuden vuoksi. Lehtilukusali suurine ikkunoineen avautuu keskiaikaisen kirkon maisemaan. Valoisa pääsali korkeine kirjahyllyineen houkuttaa lukuelämyksiin. Kahvila Messistä tulvahtaa leivonnaisten tuoksu. Fyyri parin kivenheiton päässä kotoa on ylellisyyttä.

Kesä on mainiota aikaa lukemiselle. Enää en rakenna lukukokemukselle niin hulppeita raameja kuin lapsena. Silloin kyhäsin tuoleista divaanin, jonka täytin pehmeillä tyynyillä. Nautin lukemisesta koivujen katveessa limsaa siemaillen. Nykyisin heittäydyn tarinan vietäväksi usein verannalla. Aina lukemisen jälkeen hämmästelen, miten nopeasti aika hurahti.