Puutarhahattu

Elokuu on lopuillaan. Ensimmäiset keltaiset lehdet täplittävät nurmikkoa. Vivahteikas matka keväästä syksyn alkuun on loppusuoralla

Toukokuussa innostun nähdessäni hyasinttien ja krookusten nousevan lumen jättämästä maasta. Pian niitä seuraavat kuunliljojen tiheät kasvustot ja poimulehtien versot. Huudahdan riemuissani, kun puuliljojenkin vehreät varret alkavat tavoitella aurinkoa. Kohta olen jo muokkaamassa maata, lannoittamassa, kylvämässä kesäkukkien siemeniä ja istuttamassa uusia taimia. Kiitos runsaan maanpeitekasvillisuuden vältyn onnekseni rikkaruohojen kitkemiseltä. Vaalin myös luonnon monimuotoisuutta, kissankello siellä tai koiranputki täällä on ilo silmälle.

…”jos haluat olla ikuisesti onnellinen, ryhdy puutarhuriksi”, sanoo kiinalainen sananlasku. Yritän pitää puuhan pääasiassa huvina, mutta se tulee usein koetelluksi. Kun tulppaanit ovat nostaneet hennot vartensa, rynnistää peurojen kevätkulkue takapihallemme miltei päivälleen, niin kuin olisivat sen kalenteriinsa merkinneet. Ne kulkevat syviltä saloilta kohti aurinkoisempia niittyjä. Ohi rynnätessään ne ahmaisevat tulppaanien varret teräviin hampaisiinsa. Silmieni eteen avautuu kuin veitsellä leikattujen tynkien sarja. Toisinaan peurat laukkaavat takapihallemme kesälläkin tanner tömisten. Ellei ne, niin sitten kesäyön hämyssä kukkapenkkejä saattaa kuopia rusakko tai repolainen tai joku muu metsän kulkija.

Tänä kesänä puuliljat olivat avautumaisillaan, kun löysin ensimmäisen liljakukon kököttämässä lehdeltä. Taistelu alkoi. Kuulemani mukaan koreat punatakit olisi paras nitistää yksitellen. Netistä löysin onneksi ohjeen valkosipulikarkotteesta, joka sotkee hajullaan liljakukkojen suunnistuksen. Ne kun lentävät liljojen tuoksun innoittamina. Seos tepsi muutaman päivän, kunnes taas silmiini osui uusi urho. Valkosipulinkynnet tehosekoittimeen, pari pyöräytystä, loraus vettä ja suihkaukset liljapenkkiin. Lopulta vaivani palkittiin ja puuliljat saivat kukkimisrauhan.

Puitten oksilla huikeita hyppyjä tekevän oravan meno näyttää hauskalta. Hauskuus kalpeni, kun aidan vieressä kasvavasta auringonkukasta oli jäljellä vain sojottava varsi. Orava oli aidalta käsin napannut kukan suuhunsa. Ruukuistakin se lempilajinsa äkkäsi. Yksi löytyi, komein kaikista, puolittain syötynä. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista ja ilmeisesti orava auringonkukistani.

Kaiken kesää jatkuu taistelu kotiloita vastaan. Salassa rymyävinä ja nopeina iskijöinä ne tekevät hetkessä peittokurjenpolvien lehdistä pitsimäisiä. Julmasti ripottelen etanakarkotetta kukkatarhan multaan. Lipstikkapenkin ympärillä marssii muurahaisten armeija, mutta niitä tervehdin ilolla. Ne kun ahmivat punkkeja. Sammakko pitää majaansa konnantatarin lehtien alla. Eräänä ehtoona se pomppi olohuoneeseen. Pyydystäminen oli hankalaa, mutta takaisin luontoon sain sen lähetettyä. Onneksi se ei olohuoneessa ottanut niin isoa loikkaa kuin takapihan portaalta kohti kasvien suojaa.

Marjaomenapensaan kyljessä hehkuu ahkeraliisojen kukkatorni. Myrskytuuli ei kaatanut sitä tänä kesänä kertaakaan. Vanha, huikean korkea päärynäpuu naavaisine ryhmyoksineen tarvitsisi kaatoa. Olen nimittänyt sen Entiksi Taru Sormusten herrasta-kirjan mukaan. Entillä on siis edelleen paikkansa takapihan nurkassa uuden identiteettinsä myötä.

Loppukesän iltoina on tunnelmallista istua ulkona tuulen suhistessa oksistoissa ja laskevan auringon hehkuessa taivaanrannassa. Yksi jälkipolvestamme sanoo, että kannattaa valita taistelunsa. Se pätee myös puutarhan hoitoon. Ei ikuista onnellisuutta, mutta onnen häivähdyksiä saan kokea, kun tiukan pipon sijaan käytän vähän väljemmän oloista puutarhahattua.