Vanhempani tulivat hyvin toimeen keskenään, vaikka olivat kovin erilaisia. Äitini Elli oli monipuolinen kulttuuripersoona, joka lauloi kuorossa, hoiti kylämme kirjastoa, maalasi tauluja, kirjoitti runoja ja näytelmiä, joita myös ohjasi. Isäni Kauko kirjoitti elämänsä aikana vain kaksi runoa Revontulet ja Vaarin syystyöt, jotka minulla on ilo omistaa. Tilan hoidon lisäksi isä oli yhteiskunnallisesti suuntautunut ja osallistui kuntapolitiikkaan. Ehkä suurin ero vanhemmillani oli kädentaidoissa. Äitini oli kätevä käsistään, hän teki miltei kaikkea, mitä käsityönä voi tehdä. Liinavaatekaapinkin hän meille nikkaroi. Joutuisuus oli äidilleni ominaista, valmista piti tulla nopeasti. Isäni taas ei kädentaitoja harrastanut eikä tuntenut niihin vetoa.
Elli muisteli joskus, kuinka hän ennen kouluunmenoa hiukan haikeana katseli seitsemän pyörän rivistöä kotipihallaan. Kaikilla muilla sellainen oli, mutta ei kuopuksella. Kotona oli kumminkin paja. Elli meni sinne ja alkoi tutkia nurkassa olevaa romukasaa. Pian sieltä löytyi runko, jossa oli sarvet. Aikansa kollattuaan hän löysi paljon muutakin, jopa istuimen. Elli haki jakoavaimen ja alkoi ruuvata. Sormet piessä hän hikoili, mutta pikkuhiljaa pyörä alkoi hahmottua. Vanteetkin löytyivät, mutta kumeja vain rikkoutuneina. Ei ongelmaa! Hän alkoi kekseliäästi pitkällä kepillä työntää kangasräsyjä kumit täyteen. Kahdeksas pyörä tuli valmiiksi. Elli kantoi sen pajasta, kävi pesemässä kätensä ja siitä vain matkaan omalla pyörällä. Vähän se oli raskas polkea. Kun hän kääntyi maantielle, tuli arvossa pidetty maallikkosaarnaaja hevoskärryissä vastaan. Hän taisi olla kyseisen matkanteon ensimmäinen ja viimeinen todistaja.
Kun isäni lähti Lapualle Karhunmäen kristilliseen kansanopistoon, isänsä Juho antoi selkeät ohjeet. Päivät opistossa etenivät, ja tuli käsityötuntien aika. Silloin Kauko hiippaili rehtorin asunnolle sanomalehtiä lukemaan. Rehtori oli hänen setänsä, Jaakko Lammi. Joku hänen pojistaan ihmetteli, eikö Kaukolla pitäisi olla käsityötunti. ”Isä sanoi, että jos ne siälä sun käsitöihin panoo, niin tuu kotia”, kertoi Kauko lehtensä takaa. Viereisestä huoneesta, rehtorin kansliasta, kuului Jaakko-sedän hyväntahtoinen nauru.
Valitettavasti minulle periytyivät isäni kädentaidot. Käsityötunnit koulussa olivat kauhistus. Sormissani langat menivät sotkuun. Enemmän jouduin purkamaan kuin sain valmista. Toisen luokan ompelukoneharjoituksissa painoin kaasu pohjassa. Lammilainen hätäisyys on osa geeniperimääni. Opettaja laittoi luokkatoverini seisomaan viereeni ja toistamaan aika ajoin: ”Rauhallisesti.”
Keskikoulussa ommeltiin keltainen esiliina. Käsityötä sai tehdä kotonakin, mutta meilläpä ei ollut keltaista ompelulankaa. Oli vain valkoista ja sitä käytin huristellen taas ompelukoneella mutkat suoriksi. Valkoiset langat väritin keltaisella tussilla. Käsityönopettaja tarkasteli seuraavana päivänä kiemurtelevaa ommeltani. Hän alkoi sitä purkaa ja ihmetteli, oliko hänen silmissään vikaa. ”Välillä lanka näyttää valkoiselta ja välillä keltaiselta.”
Olemme tehneet pitkään avioliittotyötä ja viime aikoina muun muassa osallistuneet Lapuan avioliittotapahtumaan, Lempeä lakeudella. Nykyinen STEP-koulutuksen Lapuan kampus on Karhunmäen kristillisen kansanopiston jatkaja. Sen rehtorina isosetäni toimi 30 vuotta. Perinne on, että mieheni valokuvaa minut Jaakko-sedän muotokuvan ääressä. Juuri hänen, joka niin lempeästi vapautti isäni käsityötunneista.
Luo oma verkkosivustosi palvelussa Webador